Heippa agility, oli ihana tuntea.

Kävipä yhtenä seesteisenä keskiviikko-iltana niin ikävästi, että kesken tavallisen iltakävelyn naapuritontin nurmella Iralta petti toinen etujalka alta. Kannoin tytön kotiin annoin kipulääkkeen yöksi ja seuraavana aamuna ajettiin Univettiin kuviin. Rintarangasta löytyi epäilyttävä massa sieltä missä pitäisi olla välilevy. Siitä alkoi 2 viikon täyslepo ja kipulääkekuuri, ja ankara itsetutkiskelu. Miten näin voi käydä, olen aina ollut niin varovainen! Selkäkin on kuvattu ja priimaa, miten sieltä nyt löytyi tuollainen ja kalkkeumiakin? Onko ne tippuneet rimat olleetkin kipuilua, olenko pakottanut koiran töihin, onko se sittenkin ollut liian painava, oliko rimakorkeudet kuitenkin liikaa, miksi sen piti mennä minun käsissä rikki? Miksen minä osannut, miksi olen näin paska omistaja?

Useamman huonosti nukutun ja hyvin itketyn vuorokauden jälkeen kirjoittelin kasvattajalle ja sain ohjeita ja tukea. Lueskelin netistä ja vietin aikaa koiran kanssa, paljon. Ehkä 12 h vuorokaudesta ihokontaktissa, tai jotain. Tutkin, muistelin mikä muuttui ja milloin ja kuulostelin koiraa. Videoin sen liikkumista ja tarkkailin lauman sisäisiä suhteita. Vajaan kahden viikon kohdalla päätin että tämä oli kiitos tässä, ja lopetin kipulääkkeet hieman etukäteen. Hiljalleen palattiin arkeen ja kun tapahtuneesta oli kulunut kaksi viikkoa, mentiin ensimmäisen kerran lenkille yhdessä. Ihan rauhassa, ajattelin. Samaan paikkaan missä oltiin käyty viimeisen kerran lenkillä ennen The Tapahtumaa. Koira irti ja kaikessa rauhassa... Niin. Sinne se painaa urku auki juoksemaan isoja ympyröitä pitkin nurmikkoa ja örisee mennessään. Koska vapaus, avoin maasto, neljä lyhyttä jalkaa ja rakkaus vauhtiin. <3

"Heiii, hän syntynyt on vauhti kallossaan..."

Tässä noin kuukausi tapahtuman jälkeen olen nieleskellyt pettymystäni siitä, etten uskalla enää viedä nakkia agilityyn. En vaan uskalla. Olisi raastavaa takoa sen kanssa huippuaikoja rimat maassa ja katkeroitua siitä että "kyllä mekin pärjättäis kisoissa jos...". Olisi myös aivan kamalaa kokea sama Univet-reissu uusiksi ihan vain siksi koska minä haluan harrastaa. Agilityn suhteen meillä ei ole hyviä vaihtoehtoja, joten me vaihdetaan pysyvästi lajia.

Toipilasaikana aloitettiin sekä rally-tokon alkeet että ihan perinteinen sirkustemppukoulu. Molemmissa Ira näytti kyntensä olemalla fiksu ja oppivainen (vähän liiankin, jos minulta kysytään). Nyt onkin tavoitteena alkaa treenaamaan rallya viikottain ja ehtiä jo kesällä kisaamaan. Koiralla on hommaan niin kova polte että se on balsamia ohjaajan haavoille. Meillä voi olla kivaa yhdessä ilman agilitya.

Kuka kouluttaa ja ketä (video)

...Paitsi että. Iralla on edelleen erityispaikka Agi-Kotkien maskottina, jaloissa pyörivänä kompastuskivenä, yleissählääjänä, hiipivänä säikäyttelijänä, kenkiensutijana, karavaanari-kaikkienkaverina, lasten lainakoirana ja vinkuvana pummina. Koska nämä kaikki ovat tärkeitä työtehtäviä, Iippa ramppaa talkoissa yms. häppeningeissä mukana. Pohdin ensin että onko sille liikaa tulla kentälle ja nähdä kun muut tekee, mutta mitä vielä! Irasta on ihan parasta vaan hengailla ihmisten kanssa, pummia ruokaa ja käydä pussailemassa kaikki salskeat poikakoirat läpi. Ja kun tulisi aika lähteä kotiin, tarjota terhakasta kontaktia huulet rullallaan jollekkin ihmiskaverille ja olla niin kuin ei mamin huuteluita kuulisikaan. Koska lälläslää, minä olen mäyräkoira ja teen mitä tahdon. :)

Irvikissan aamuhetki sohvan selkänojalla. Koska nyt paat sen kahvin pois ja paijaat minua! <3